VALOKUVAN TERAPEUTTISUUS

Valokuvan terapeuttinen voima perustuu sen todistusvoimaan ja elämyksellisyyteen. Valokuvalla voi tehdä näkyväksi, todistaa itselle tai toisille arjen rutiinien taakse näkymättömiin jääneitä asioita olemassaoleviksi, vahvistaa ja vaalia vasta nupuillaan olevia alkuja. Arkikäytössä valokuva halutaan kokea todisteena olemassaolevasta tapahtumasta, vaikka sen tiedetään olevan samalla rajallinen, valokuvaajan rakentama, ehkä manipuloimakin näkökulma todellisuuteen. Tämä jännite mahdollistaa todellisuuden ja mielikuvituksen limittäisen käsittelyn valokuvien avulla. Kuvissa unelmat tai näkymättömiin jääneen voi tehdä todeksi. Valokuvat linkittyvät myös yksilön elämäntarinan vaiheisiin, perhesuheisiin ja minäkäsitykseen. Valokuvilla voi palata tunnetasolla tuoreesti myös kauan aikaa sitten tapahtuneisiin tilanteisiin, käsitellä keskeneräiseksi jääneitä prosesseja uudelleen. Jos ihmisen minä saattaa olla joskus liian lähellä ja abstrakti tutkittavaksi, valokuvat ovat peili, josta voi nähdä erilaisia puolia itsestään. Kuvat tavoittavat sellaista, mitä ei voi sanoilla ilmaista. Valokuvaa ei oikeastaan vain katsota, se koetaan tunnetasolla ja useilla aisteilla. Kuvien kautta päästään nopeammin syvemmälle, kuvien kokeminen tuo tarkasteluun mukaan tunnetason, mielikuvamaailman ja muistikuvat. Näin menetelmä antaa paljon myös ihmisille, joille verbaalinen analysointi ei ole luontevin tapa jäsentää omaa elämää.

Valokuva myös pelkistää. Valokuva on kaksiulotteinen, pysähtynyt ja rajattu näkökulma todelliseen maailmaan. Pelkistäminen tekee valokuvan näyttämät asiat selkeämmiksi, ymmärrettävämmiksi. Valokuva sallii katseen pysähtyä, tarkastella yksityiskohtia, löytää ilmeistä ja eleistä merkityksiä, jotka linkittyvät katsojan kokemusmaailmaan ja elämänhistoriaan. Välillisesti valokuvan katsominen on aina jonkinasteista oman elämän tulkintaa, jossa kuvan informaatio yhdistyy katsojan tapaan hahmottaa todellisuutta. Valokuva konkreettisena esineenä voi tarjota pinnan, jota vasten omaa elämänkokemustaan ymmärtää paremmin. (Martin 1992, Mannermaa 1994, Seppänen 2001, 160, 162, Salo 2000, 82-83, Berger 1987, 75-77, 85, 88, Fryrear 1983, 16, 42, 52, Barthes 1985).?Omakuvien kautta voi opetella katsomaan itseään lempeämmin. Perheen ja työyhteisön ihmisiä kuvaamalla taas alkaa oikeasti nähdä uutta hyvää näissä ihmisissä. Valokuvaustilanteen tasavertaisuutta ja toisen ihmisen tarpeiden kuuntelemista edellyttävä vuorovaikutus on lähentävää. Se auttaa syvällisesti oivaltamaan toisen ihmisen kohtaamisen ydintä perheessä ja työssä. Perheessä ja työyhteisössä voimavaroja vievien asioiden ja ihmissuhteiden työstäminen valokuvia ottamalla, jäsentelemällä ja tutkimalla tuottaa voimaa ja asennemuutosta, joka siirtyy luovuudeksi ratkaista konkreettisia asioita, esimerkiksi työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmia. Voimavaroja syövän teeman työstäminen symbolisella tasolla tuo henkistä helpotusta ja vapauttaa innostusta ja uutta energiaa.