VALOKUVAUSPROSESSI IHANIEN TYTTÖJEN KANSSA 1998-2006

MILLAISEN KUVAN HALUAN ITSESTÄNI?

Miina Savolainen ja kukin tyttö ovat suunnitelleet kuvat yhdessä ja toteuttaneet ne yhteisillä kuvausretkillä luonnon helmassa: sinisen hetken hämärissä, keväisessä metsässä, lumimyrskyssä. Olosuhteissa ja paikoissa, joissa on helppo kokea olevansa vähän todellisuutta ihmeellisempi, oman elämänsä sankaritar ja päähenkilö. Jokaisesta tytöstä on otettu kuvia eri vuosina, vähintään kahdella retkellä. Tytöille on siis kertynyt satoja kuvia itsestään. Valokuvista voi nähdä erilaisia puolia omasta persoonastaan, ulkoisesta olemuksestaan ja kasvamisestaan. Kuvilla voi näyttää itsestään uudenlaisen puolen myös muille ihmisille.

’Kyllä lapsi/nuori näkee itsensä kuvista uusin silmin ja ajattelee, että muutkin näkevät hänet eri ihmisenä.’

Omaan minään on loputtoman kiinnostavaa uppoutua. Kuvat antavat luvan tutkia ja kokeilla erilaisia rooleja ja tunnelmia, totutella näkemään kaunista omassa ulkonäössä ja persoonassa, katsomaan itseään lempeämmin. Joistakin kuvista on tullut erityisen rakkaita, toisista taas ei tunnista itseään, eikä niille anna samanlaista painoarvoa.

’Minusta otetut kuvat ovat olleet onnistuneita ja kaikki erilaisia. Olin tyytyväinen kuviini. Pidin sellaisista kuvista, joissa oli kaunis tausta/maisema ja tietty ilme (hymy, vakavuus jne.) En tiedä mikä omissa kuvissa on kiinnostavinta. Kun katsoi itseään, huomasi uusia ilmeitä. Joissakin kuvissa olin oma itseni, mutta joissakin ihan vieras.’

YHDESSÄOLOA JA LUONNON KAUNEUTTA KUVAUSRETKILLÄ

Kuvien suunnitteleminen on ollut pitkä prosessi, jossa oikeanlaista tunnelmaa on etsitty kuvauspaikan, vuodenajan, vaatteiden ja valon luonteen kautta. Kuvat on otettu pehmeässä luonnonvalossa, lähellä auringon laskua tai nousua, joskus pilkkopimeässä. Vähäisen valon edellyttämät pitkät valotusajat tuovat kuvaustilanteeseen ja kuviin erityisen keskittyneisyyden ja pehmeyden

Keskeistä kuvaamisessa on tasavertainen ja luottava tunnelma. Valokuvaaminen voi olla myös vallankäyttöä ja kuvan kohdetta alistavaa. Maailman ihanin tyttö –projektissa ei ole kuvan kohdetta, vaan kuvan päähenkilö. Kuvaajan roolissa oleva Miina toimii peilinä tytölle, keskittyy näkemään, mikä juuri tässä ihmisessä on ainutlaatuista ja kaunista, ja vahvistamaan hänelle kokemusta siitä, että hän on ihana ja että kuvista tulee hienoja. Kun luottamus omaan ihanuuteen syntyy, kuvan päähenkilö voi keskittyä siihen, millaisen tunnelman hän haluaa tehdä itsestään näkyväksi. Kun valokuvan rakennuspalat on etukäteen mietitty, toimitaan kuvaustilanteessa spontaanisti, luotetaan luonnon muotojen ja värien herättämiin ideoihin.

’En ajattele kuvattavana olon aikan millaiselta näytän muiden silmissä, vaan miltä näytän itseni mielestä ja miltä minusta tuntuu sillä hetkellä, miltä haluan näyttää siinä kuvassa.’

Kuvausretket ja niiden suunnittelu sisältävät seikkailua ja läheistä yhdessäoloa. Henkeäsalpaavan kaunis luonto, rauhoittavat äänet tai pitkät ajomatkat luovat hetkiä, joissa on hyvä puhua elämän tärkeistä kysymyksistä.

’Kuvattavana olo poikkesi tavallisesta arjesta. Oli vain minä, kuvaaja ja kamera. Vapaata, erilaista (en tiedä miten), mukavaa.’
’Kuvauspaikoilla kameran edessä poseeraus tuntui tosi pahalta ja ahdistavaltakin koska en ollut ikinä saanut olla huomion keskipiste, mutta kuvat nähtyäni ilostuin hurjan paljon: olen kaunis ja erikoinen!’

Näyttelyn kuvat on valikoitu yhdessä. Kukin tyttö on valinnut ensin lempikuvansa, sitten kuvat, jotka voivat olla esillä ja lopuksi kuvat, joita ei saa näyttää julkisesti. Visuaalisesti kiinnostava ja tytölle itselleen voimauttava voivat olla ristiriidassa. Tärkeintä on kuitenkin se, että tytöt ovat onnellisia ja ylpeitä omista kuvistaan.

TYTTÖYS JA TARVE OLLA ERITYINEN

Valokuvien kautta tytöt ovat kyseenalaistaneet ja pohtineet rooleja, joita media nuorille naisille tarjoaa. Julkisten kuvien täydelliset ihmisvartalot jättävät jälkensä mieleen ja aiheuttavat omaan kehoon ja ulkonäköön kohdistuvia häpeäntunteita kaikenikäisille ihmisille. Nämä tunteet saattavat nousta pintaan, kun kamera kaivetaan esille. Jokainen suomalainen lienee kuullut estelyjä: ’laita apinasuodatin päälle’, ’varo, ettei kamera hajoa’... Kovin monille nuorille naisille taas julkisiin kuviin ’pääsemisestä’ näyttää tulleen jonkinlainen kelpaamisen mittari. Surullisimpaankin tähtityttökisaan riittää osanottajia.

’Yleisesti on tullut jonkinmoinen pakko pitää kaupunki ’siistinä’. Kuten puistot pidetään siistinä leikkaamalla ruoho ja siistimällä puut ja pensaat, myos ihmisille on ehkä tullut alitajuinen pakon tunne, että tulisi olla mahdollisimman ’trimmattu’, ei finniä, ei makkaraa, ei ryppyä mahdu siihen kuvaan. Tämä johtuu varmaankin siitä, että alitajuntaamme syotetään koko ajan kuvia niin sanotuista täydellisistä ihmisistä: siloposkia, symmetrisyyttä, langanlaihuutta, lihaksia ja ruskettunutta ihoa. Nykynaisille ja -tytöille, mä uskon, on todella tärkeää tuntea itsensä osaksi tätä yhteiskuntaa. Siinä tulevat mainoskuvat kehiin. Mainoskuvathan ovat tietynlaisia roolimalleja, niistä nähdään mitä tulisi pukea päällensä ja miltä tulisi näyttää. Ja kun noita kuvia näytetään uudelleen ja uudelleen, se syöpyy alitajuntaan ja lopulta niitä alkaa ehkä pitämään jo omina ajatuksinaan. Jotkut naiset iästä riippumatta hakevat omaa identiteettiään viimeisimmän muodin kautta, oli muoti sitten kuinka älyttömän näkoistä tahansa. Se saa heidät ilmeisesti tuntemaan paremmuutta.’

’Sillee välil tuntuu, tietsä, et pitää olla just mikä hiton malli. Et ei saa lähtee mihinkään silleen, ettei oo meikannu tai jotain.’

On suuri suru, jos ei kelpaa itselleen. Vaatimus hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kaikuu voimakkaana. Ihmiset jäävät helposti yksin häpeäntunteiden kanssa. Median kuvat kaikkien kuvien tavoin vaikuttavat eri tasolla kuin loogiset perustelut. Kuvat koetaan elämyksellisesti, ne vaikuttavat tunnetasolla, saattavat syöpyä syvälle muistiin ja totuttavat silmän näkemään kauneutta kulttuurin rajaamalla tavalla. Siksi kuvien aiheuttamia huonouden tunteita voi olla riittämätöntä pohtia vain järjen tasolla. Maailman ihanin tyttö –projektissa tytöt ovat ottaneet valokuvan omaan haltuun. Omakuvien kautta tapahtuva lempeämmän katseen opetteleminen tapahtuu samalla kuvan moniaistisella ja tunneherkällä kielellä. Siksi vaikutus on myös syvällisempi. Kriittinen suhtautuminen roolimalleihin, joita media tai muu yhteiskunta tarjoaa, auttaa osaltaan kääntämään huonouden tunteen pois itsestä ja suuntaamaan sen ulospäin rakentavaksi muutosvoimaksi. Kokemus siitä, että olemme kaikki tavalla tai toisella samassa veneessä, jonka suuntaa voidaan myös muuttaa, tuo yhteisöllisyyden voimaa.

KUVIEN SATUMAISUUS

Vaikka projektin valokuvien satumainen vire lienee edelleen tytöille sallittua, on se käynyt harvinaisemmaksi visuaalista kuvastoamme määrittävän seksitypy-roolin rinnalla. Lastenkodin tytöt taas kohtaavat jokapäiväisessä arjessaan loukkaavia ennakkoluuloja ja oletuksen siitä, että lapsi on omaa pahuuttaan joutunut lastenkotiin. Tämä on erityisen haavoittavaa, sillä lapsi kääntää hänelle tapahtuneet liian vaikeat asiat helposti sisäänpäin. Hänestä alkaa tuntua, että hän on itse syypää asioihin joita hänelle tapahtuu. Jos vielä ympäristö vahvistaa tämän häpeän kokemuksen, saattaa lapsi jäädä uhrin asemaan omassa elämässään, eikä ehkä aikuisenakaan osaa ottaa päähenkilön roolia omassa tarinassaan.

Valokuvien tunnelmissa tytöt ovat tuoneet esille kaipuutaan hyvään ja puhtaaseen. Kuvien katsojan ei kannata takertua kuvien kuorrutukseen. Puvut ja rekvisiitta eivät ole pelkkä rooliasu, vaan saavat tytön tuntemaan olonsa erityiseksi, jolloin hänen on helpompi olla auki kuvaajan ja kameran edessä. Puvun ja kuvan maailman kautta saattaa pikemminkin tulla näkyväksi juuri sellainen puoli itseä, jonka kokee todelliseksi ja jota haluaa vaalia. Tyttöjen mukaan valokuvien maailman suunnitteleminen ja rakentaminen, mahdollisuus olla jotain muuta kuin arkirooleissa, on tehnyt kuvaamisesta poikkeuksellista.

’Kuvien tunnelma on satumainen, koska kuvista löytyy rakkautta ja rauhallisuutta, mitä tosi elämässä saa etsimällä etsiä. Niissä on ollut onnellisuuden tunne mukana.’

’En näe kuvissa mitään roolileikkiä, ainoastaan kiltin kokemattoman tytöntyllerön, joka onkin tosimaailmassa kokenut paljon enemmän.’

JULKISEN ARVOSTUKSEN BALSAMIA

Valinta tehdä projektin lopputuloksesta julkinen on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Olemme onnistuneet herättämään keskustelua tärkeäksi kokemistamme asioista. Tytöille erityistä on ollut moninkertainen äärettömän hyvä palaute vierailta ja tutuilta ihmisiltä. Palaute ja julkinen huomaaminen medioissa on antanut tytöille, heidän läheisilleen ja muille lastenkodissa asuville tai työskenteleville poikkeuksellista arvoa ja hyväksyntää. Yhteisestä taustasta puhuminen on ollut tytöille myös yhteisöllinen ja lähentävä kokemus. Lastenkodissa asumisessa ei ole mitään kummallista tai piiloteltavaa.

’Kun Annukka (Miina) kertoi että kuvista tehdään näyttely ensimmäinen reagtio oli:Jee, vähänkö upeeta! ja näyttelyä odotin innolla ja aika jännittyneenä. Näyttelyn avajaiset oli kerrassaan upea tapahtuma ja tunsin jälleen kerran olevani kaunis ja erikoinen. Valopilkku gaalassa tuntui ihan normaalilta, ihan kuin olisin tehnyt näitä hommia koko ikäni mutta silti mahassa tanssi lauma perhosia kun mentiin stagelle ja kameran eteen. Kaiken tän kuvaus hässäkän myötä on pakko myöntää että pidän itsestäni enemmän (osaan arvostaa sitä mitä olen) enkä takerru kaikkien ihmisten mielipiteisiin. Jos en kelpaa sellaisena kun olen niin en voi auttaa=). Olen yksi kymmenestä MAAILMAN IHANIMMISTA TYTÖISTÄ ja todella ylpeä siitä.’

’Mun mielesta on ollut tosi hienoa olla mukana näin isossa projektissa. Mä uskon, että tämä on jotain niin suurta, että se tulee auttamaan vielä monia ihmisia
.
’Omalla kohdalla tietynlainen irtonaisuus lapsena on varmasti vaikuttanut mun kykyyn luottaa ja kiintyä. Mä olen elämäni aikana muuttanut vaivaiset 10 kertaa, joista yli puolet tapahtui ollessani vielä alle murkku. Vasta sen jalkeen, kun muutin Hyvöseen ns. parantuminen alkoi. Lääkkeinä: hoitajat, lapset, poikaystävä ja tietenkin valokuvaus sun kanssa. Tuo valokuvaus juuri antoi mulle sen ”maailman ihanin tyttö”- tunteen. Vieläkin tunnen samoin, vaikkei kuvia enää otetakaan. Tottakai vielä joskus tuntee huonommuutta, mutta harvoin onneksi. Mä tiedän, että pärjään, koska mä uskon tulevaisuuteen. Ehkä se on kanssa auttanut eteenpäin.’