 
|
|
TYTTÖJEN AJATUKSIA
IHANUUDESTA
Maailman ihanin tyttö –projektin myötä syntyi
lämpimän itseironinen ajatus tyttöydestä ja
ihmisenä olosta: ihanuusteoria. Se tarkoittaa, että
jokaisella on oikeus kokea olevansa erityinen olento, maailman ihanin.
Ihanuus ei ole verrattavissa kenenkään toisen ihanuuteen.
Ihanuuden kyseenalaistaminen aiheuttaa surua, häpeää ja
kaikenlaisia itsevihaisia toimintoja, jotka aina eivät
jää haittaamaan vain omaa elämää.
Ongelmallista on myös, jos joku muu pyrkii
määrittelemään sen, millaista ihanuutta
pitäisi edustaa.
Kokemusta ihanuudesta rakennetaan pienestä pitäen
vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin ja kulttuurin odotuksiin, eikä
siksi ole vain oma vika, jos ei siihen usko. Silti jossain vaiheessa
ihanuudesta voi opetella ottamaan itse enemmän vastuuta. Halu
tulla nähdyksi tulkitaan helposti narsismiksi. Aikuinen siinä
kuin lapsikin tarvitsee kuitenkin peilejä, toisten ihmisten
hyväksyviä katseita, joiden kautta rakentaa
käsitystä itsestään. Ulkonäkökeskeiseen
kulttuuriimme sisältyy korostunut odotus näkymisestä
muiden katsetta miellyttävällä tavalla. Tämä
vaatimus kolahtaa tarpeeseen olla erityinen ja rakastettu ja voi
tehdä ihmisen haavoittuvasti riippuvaiseksi toisten ihmisten
odotuksista. Omakuvan kohtaaminen on useille ihmisille aluksi
järkytys. Tämän reaktion huomaaminen pistää
näkemään, kuinka armottomasti itseensä ajoittain
suhtautuu. Kuva pistää tietoisen valinnan eteen: jatkanko
näin, vai opettelenko katsomaan itseäni lempeämmin?
Näkemään ryppyjen, finnien ja makkaroiden sijaan
tunnelman, ilmeen, sen mitä oma katseeni minulle kertoo?
’Mä uskon sun teoriaan. Mulla, niin kuin myös
sulla ja tolla tuolla, on oikeus olla oman elämänsä
sankari. Ylipäätänsä kaikki olennothan ovat
erilaisia, niin sen pitääkin olla. Eikä ketään
tulisi verrata toisiinsa, koska eihän se ole mahdollista. Mutta
ikävä kyllä arvostelulta ei elämässä voi
välttyä. Jos se ei sitten ole pomo tai opettaja niin sitten
joku toinen ihminen. Mutta totuus on, ettei eteenpäin jaksa ellei
usko itseensä, usko olevansa erityinen ja hyvä. Se nakertaa
syvältä, jos tuntee olevansa muita huonompi.’
’Olis aika tyhmää jos me kaikki oltais
samannäkösiä, eihän meist ees tunnistais. Tai jos
vaikka rakastuis, ni ihan sama kehen.’
’Olen pitkälti samaa mieltä ”ihanuusteoriasta”. Mun
mielestä aivan liikaa katsotaan ulkoiseen ihanuuteen ja verrataan
sitä dösäpysäkin mainospimuun. Mun mielestä
jokainen on kaunis ja ihana omassa persoonassaan ja muodoissaan ja
kaikkien pitäisi tuntea olevansa erityisiä.’
’Siis tottakai, jos sua haukutaan, ni kyl sul on aika heikko itsetunto
sit. Senhän takia nuo itsemurhatilastot varmaan on mitä on.
Kyl must tuntuu et suurin osa niistäki liittyy siihen, et sua ei
oo hyväksytty tai jotain.’
’Jokaisella pitäisi olla ehdottomasti edes kerran hetki, jolloin
tuntee olevansa tärkeä ja erityinen ihminen. Kaikki ihmiset
ovat joillekin tärkeitä, mutta ei
välttämättä tiedä sitä. Meidän
pitäisi aina muistaa lähimpiä ihmisiä ja
näyttää niille, että aina on joku, joka
välittää.’
LASTENKODISSA ASUMISESTA
Lastenkodissa asuva lapsi joutuu kohtaamaan muiden ihmisten
ennakkoluuloja. Pahimmillaan kaverin vanhemmat kieltävät
lapsen kuullen yhdessäolemisen tai pelottelevat omaa lastaan
lastenkotiin joutumisella. Kaikki tytöt olivat kuitenkin yhtä
mieltä siitä, että tietämättömyys on
vähenemässä. Enää ei niin usein luulla,
että lastenkodissa asuminen olisi jotenkin lapsen oma vika.
Lastenkotiin voi myös päästä. Syystä tai
toisesta lapsi ei ole saanut kotona tarvitsemaansa hoivaa ja turvaa.
Silti ero vanhemmista saattaa tuntua lapsesta
hylkäämiseltä. Tavallista on, että myös
lastensuojeluasiakasperheen vanhemmat ovat lapsuudessaan
jääneet vaille tarvitsemaansa rakkautta ja tukea. Osattomuus,
päihde- mielenterveys- ja väkivaltaogelmat ovat saattaneet
jatkua jo monen sukupolven ajan. Silti jokaisella lastenkodin lapsella
on aivan omanlaisensa tarina. Lastenkodissa asuminen ei saisi
määrittää ketään.
’Varmaan jokainen, joka on asunu lastenkodissa,
törmää noihin. Joku ainakin sanoo jotain
ikävää. Viimesin juttu oli uudella työpaikalla. Mun
työkaveri, joka muuten oli ihana ja mä tykkäsin
työskennellä sen kanssa, se haukku jonkun lastenkodissa
asuneen tuttavansa ihan tosi pahasti. Mä kerroin sille, et
mäkin oon asunut lastenkodissa. Se kuitenkin tykkäs musta
ihan hirveesti, aina kehu mua ja kaikkee. Se oli sen jälkeen tosi
nolona ja alko heittää leikiks koko juttua. Kyllä se sit
tajus, tai kun mä vähän näpäytin sitä
takasin, tai ihan ystävällisesti sanoin, et mäkin oon
lastenkodista, ja ettei kannata yleistää. Mut mä en
tiiä, mistä ihmeestä se tulee. Onko sit ennen
lastenkodeissa ollu jotain friikkejä, vai mistä ihmeestä
se tulee?’
’Mulle henkilökohtaisesti on tullut aika vähän sanomista
siitä, että olen asunut lastenkodissa. En ole sitä
kieltänyt, jos joku on kysynyt, mutten myöskään
kylillä huudellut. Ei sillä, että tuntisin siitä
noloutta, vaan sillä että kaikki ihmiset eivät
ymmärrä. Moni luulee väärin, että jouduin
sinne omasta syystä, että mä oon tehnyt jotain pahaa ja
tuo on rangaistukseni, vaikka se onkin päinvastoin. Monesti
luullaan, etta lastenkodin asukki on jonkinlainen toisen luokan
kansalainen.’
’Sen silmät meni pyöreeks ku mä kerroin. Se näytti
ihan ku mä olisin ollu joku murhaaja. Mä olin ihan et: ai
mikä sulle tuli, se muuttu ihan kalpeeks. Se sano, et: ’mun
täytyy kertoo äidille’. Mä olin et: ’mitä se sille
kuuluu.’ Se oli et: ’no täytyyhän sen tietää,
millasten ihmisten kanssa mä oon tekemisissä!’
’Ei mulle oo kyl ollu mitään ikävää
lastenkodissa asumisesta. Kyselty millasta siel on. Mä pidin
itseasiassa siit jonkun esitelmänkin äikässä. Ihan
mielenkiinnolla ne suhtautu. Ei yläasteellakaan mulle kukaan
mitään, kun musta ei muutenkaan aateltu mitään
hyvää, ku mua kiusattiin ihan hirveesti, paitsi ysillä.
Mut se oli vaan yks lisä siihen päälle, et so what. Ei
kyl mun mielestä enää nykyään kovin moni
aattele tolleen.’
’Jos ei joku tykkää, niin sittei vittu tykkää, ei
se mun syy oo, et mä oon siel asunu. Ei se oo mulle. Jos ei
ymmärrä, ni sit on oltava sen tyhmyytensä kans.
Eihän sieltä odoteta mitään, aatellaan, et
eihän sieltä voi tulla mitään. Se on valmis
ajattelumalli.’
’Ennen mua hävetti lastenkodissa asuminen. Nykyään
mä oon ylpee siitä. Mä hehkutan sitä!’
MEDIAN SEKSITYPYISTÄ
Lehtien sivuilta bussipysäkeille, silmiin tunkevat
kauniiksi rakennetut ihmisvartalot. Ne näyttävät
jättävän jälkensä, ikäänkuin
olisimme oppineet näkemään kauneutta vain tietyllä
tavalla ja katsoisimme saman suodattimen kautta myös
itseämme. Median naiskuva ja tytöille tuputetut roolit saavat
tiukkaa kritiikkiä projektin nuorilta naisilta. Heidän
mielestään syytä ankaruuteen, jolla liian monet ihmiset
itseensä suhtautuvat, saattaisi löytyä myös
suomalaiselle kulttuurille edelleen yleisestä tavasta
vähätellä itseä ja säästellä
hyvän palautteen antamista. Vuonna 1998, kun aloitimme
valokuvaamisen tyttöjen kanssa, ei median naiskuvasta juurikaan
käyty yleistä keskustelua arkimedioissa. Aihe nousi kuitenkin
väistämättä myös meidän projektin
teemaksi.
’En tiedä, kasvetaanko niihin odotuksiin, mutta
sitä se vaan on tänä päivänä.
Pitää olla meikkiä ja muodikkaat vaatteet. Että
näyttäis muiden mielestä kauniilta ja
täydelliseltä. Jokainen normaali ihminen jollain tavalla
pitää huolta ulkonäöstään, mutta sen
pitäis miellyttää itseä, eikä muita.’
’Ensinnäkin ne mainosten ihmiset ei oo tavallisen ihmisen
näkösiä. No onhan mun mielestä aika rivoo, et
ämmät on jossain stringeissä perse paljaana
ratikkapysäkillä koko maailman
töllisteltävänä. No emmä tiiä, mun
mielestä se on ihan niiden oma asia jos ne suostuu sellaseen.’
’Kaikki mainoksissa käytetyt tytöt ovat viimeisen
päälle kauniita ja laihoja, vaikka ovat todellisuudessa
ketä tahansa tyttöjä. Tämä antaa monille
tytöille pakkohalun laihtua ja olla täydellinen.’
’Onhan se väärin, ja kyllähän kaikki sen
tietää, mutta silti ne kuvat vaikuttaa. Se on jossain
alitajunnassa.’
’En mä oikeestaan mitään median kuvia katsele, tai
ehkä niitä sotakuvia. Ne tissimainokset ei jää
kyllä mieleen yhtään. On niillä silti varmaan aika
iso merkitys, just nuorille tytöille. Kai sen pitäis
kuitenkin lähteä itsestä, että lähteekö
niihin odotuksiin mukaan.’
’En mä nyt ainakaan haluu olla mikään tavallinen. Mun
mielestä se on niin apinointia, kun kaikkien täytyy olla
samannäkösiä.’
’Ehkä jotkut sit pystyy olemaan niin naisellisia ja ihania,
mä en ainakaan jaksa ees yrittää enempää,
mitä on.’
’Seisoskelin tossa viikko, pari sitten rautatieasemalla odottamassa
ystävääni, kun eteeni tupsahti mies, joka kysyi saiko
mua häiritä. Vastasin, että sai. Hän kysyi sitten,
josko mua olis kiinnostanut tulla
iltatytöksi/tähtitytöksi. Järkytyin
lähinnä siitä, että näytinkö mä
todella siltä, että mä tarvitsisin sellaista
pönkittääkseni itsetuntoani. Vastasin, etten ole, ja
kävelin pudistellen päätani ystäväni luokse,
joka saapui juuri. Olihan se tietenkin jossain määrin
imartelevaakin, mutta mä en itteeni mihinkaan lehtiin halua
esittelemään, varsinkin, kun ko. kuvat ovat varsin alentavia
ja niillä haetaan vaan mieskatsojakunnan huohotusta.’
’Meidän ja median ottamissa kuvissa suurin ero lienee oma halu.
Mallithan tekevat vain työtaan eivätkä
niinkään toteuta itseään. Eikä heillä
varmaan ole minkäänlaista sanaa siihen, minkälaisia
kuvia saa ottaa, kun he ovat myyneet kroppansa jollekin firmalle, joka
niistä päättää.’
’Joillain miehilläkin on, et ne ite näyttää
miltä vaan, ja silti sen muijan pitää olla tosi kaunis
ja ihana, et sen voi sit esitellä kavereille.’
’Mun mielestä tytöiltä/naisilta odotetaan liikaa,
odotetaan et me kasvetaan tietyn roolimuotin mukaan. Pojilta ja
miehiltä ei mielestäni odoteta läheskään niin
paljon.’
’Mainitsemasi seksitipurooli on hirveä. Lasten vaateosastolta
löytyy pikkutytöille sellaisia vaatteita, joita ei
itsekään pistaisi päälle, niiden paljastavuuden tai
tiukkuuden takia. Minkähänlainen pedofiili nekin lienee
suunnitellut? Nykyään markkinoille tuodaan mitä
ihmeellisempia nukkeja, esim. Bratz. Vanha Barbie ei enää
riitä. Bratz on kuin pieni tyttö isoine silmineen,
päineen, jalkoineen, mutta kun nukelle lisätaan vielä
iso povi, niin mikä se silloin on?’
’Kyllä se vaikuttaa itsetuntoon, jos esimerkiks äiti on
hirvee kana, kattoo peiliin: ’voi hitto mun pitäis laihduttaa’. Ei
sano lapselle mitään, et ihan hyvä sä oot
tollasena.’
’Jos tyttö itse ei osoita kiinostusta esim. äidin
meikkivarastoon, kylla äiti varmaan jonkinlaisena
velvollisuutenaan pitää viedä tytar "isojen
tyttöjen ostoksille" ostamaan omat meikit. No riippuu varmaan
äidistäkin ja siitä kuinka epävarma tämä
itse on ulkonäöstään. Tiedän ihmisiä
joille meikki on eräänlainen naamari, jota ilman ulos ei voi
lähteä.’
’En tiedä kuinka paljon nykyvanhemmat ehtii enää
kasvattamaan jalkeläisiään, kun heillä on aina niin
kiire tehdä rahaa, jolla sitten yritetään paikata
kadonneita perhesuhteita kerran vuodessa viikon
kestävällä lomalla. Mun käsityksen mukaan kuitenkin
tyttöjen edelleen odotetaan olevan kiltteja, auttavaisia, suloisia
jne.’
’Suomessa kannustetaan, jos on tehnyt jotain, mut ei muuten. Ja
kännissä.’
’Jos ihmiset olisivat tyytyväisempiä itseensä, hukkaan
kuluva energia voitaisiin käyttää paljon paremmin, esim.
muiden ihmisten huomioimiseen. Varsinkin Helsingissä ihmiset ovat
todella itsekkäitä. Mutta toisaalta täällä
ehkä pukeutumis- ja vartalonmuokkauspaineet ovat kovimpia.’
’Ehkä se on tällasissa isommissa kaupungeissa, että
ihmisten pitää näyttää niin törkeen
hyvältä, mut kun menee maalle, niin ei siellä oo
mitään väliä miltä näyttää.’
’Kuvissa tarjotaan, et sul on rahaa, ja sit sä oot loistava.
Entä jos sä ootkin sitä, mitä ei mainosteta.
Ehkä vähän liian salaisuutena pidetään
niitä huonoja puolia. Huostaanototkin on lisääntynyt,
kun on niin paljon sairaita nuoria, jolle ei pystytä tarjoomaan
mitään hoitoa. Silti esitetään, et tässä
on se paremmuusluokka ja nää huonot jätetään.
Tai sit sä oot jotenkin autettava, senhän pitäis olla
itsestäänselvää, että autetaan. Kovin moni ei
halua olla autettava.’
OMAN MINÄN TUTKIMISESTA
Valokuvien avulla voi nähdä erilaisia puolia
itsestään. Kuvat antavat luvan katsoa itseä ja omaa
elämää. Omakuvaan heijastuu usein syvällisellä
tavalla koko oma elämäntilanne, mitä minulle kuuluu, tai
millainen oli juuri tuo tietty elämänvaihe. Silti
mielessä saattaa vaania epäilys: onko oman kuvan katsominen
ja siitä pitäminen liian narsistista? Omakuvien joukosta
saattaa löytyä sellaisia, joissa maisema, tunnelma, oma ilme,
aivan kaikki ovat juuri sitä, millaisena haluaa itsensä
nähdä. Tällaisesta kuvasta voi tulla tunnetasolla
tärkeä ja rakas. Sitä haluaisi katsella ja vaalia
mielessään. Silti on iso kynnys myöntää,
että pitää omasta kuvastaan, saati, että se
ripustaisi esille. Suomalaisessa kulttuurissa tällainen ei ole
tapana.
’Omakohtaisesti kyllä uskon, että valokuvien
ottaminen voi auttaa suhtautumaan itseen lempeämmin. Mua se on
hitusen muuttanut, saisin olla vieläkin lempeämpi.’
’Kun johonkin tottuu, siitä alkaa lopulta pitämään.
Niin käy myös omakuvien. Kun niitä selaa tarpeeksi kauan
alkaakin huomaamaan, etten mä niin pahan näkoinen olekaan.
Monelle käy varmasti näin.’
’Must ei oo otettu paljon kuvia sillon, kun mä olin pieni. Et
musta ei oo hirveesti kuvia.’
’Ehkä hieman narsistisenakin, olen katsellut ja nauttinutkin
otetuista kuvista jälkeenpäin monet kerrat. Olen
tykännyt näytellä niitä myos kavereille. Kuvat ovat
tehneet musta erikoisen, uniikin. Olen myös kertoillut kuviin
liittyviä juttuja, kuten että oli tosi kylmää, kun
siellä sato. Kuvista sellaista ei huomaa.’
’Olen saanut ainoastaan hyvää palautetta kuvista. Kuvaajaa on
kehuttu ja sitten tietenkin kuvattavaa: ’Ootpa sä kaunis
tässä kuvassa’. Itse tykkään kuunnella kehuja hyvin
otetuista kuvista, sekä siitä, että näytän
itseltäni kuvassa. Haluan kaikenlaisen palautteen kuvista, koska
se on tärkeää, oli se sitten hyvää tai huonoa.
Mielipidettä en ole muuttanut kertaakaan kuvista muiden palautteen
vuoksi.’
’Kyllä joskus mä oon näyttäny niitä
kavereille. En mä nyt silleen tuijottele, et ai vitsi mä oon
ihana. Ehkä tääl Suomeski on opetettu, et sä et saa
kehuu ittees tai sit sä oot itserakas. Pitää olla
vaatimaton.’
’Joskus kun mä siivoon ja ne kuvat tulee sieltä, sillon
mä kattelen niitä. Mun kaveri näki ne
pöydällä ja naureskeli jotain. Se ei tajunnu, minkä
takia mul oli sellasia vaatteita. Mä selitin sille, jos se ees
ymmärsi mitään.’
’Kyllä se, miten muut mut näkee, on varmaan enemmän ollu
mukana sillon aikasemmin, mutta kyllä se varmaan säilyykin.
Jos joku selaa niitä kuvia, niin kyllä mä nyt kuuntelen,
mitä se sanoo niistä.’
’Kuvista näkee minkä näkönen on, tai peilistä,
mutta en mä ainakaan osaa silleen kattoa, miltä mä
näyttäisin jonkun toisen silmissä. Kyllähän
mä nyt tietenkin sen tiedän, että kun mä
tässä kameran edessä oon, niin siinähän on
kaikkia sellasiakin fiiliksiä, joita tästä kuvasta ei
nää.’
’Mä ainakin tiedän heti, jos mä en tykkää
jostain kuvasta. Jos siinä on just joku tosi pälli ilme tai
just jotkut finnit näkyy hyvin tai jotain. Tai se on vaan se ilme,
mitä ei tunnista. Mut ehkä se on niinkin, kun toinen ihminen
kattoo jotain kuvaa, että tää on tosi hyvä, et
sä oot tollanen, tollaset sun ilmeet on. Enhän mä koko
ajan voi nähdä mun naamaa, mimmoset mun ilmeet on. Kun kattoo
vaan peilistä, siinä on ihan tavallinen ilme, mutta
näissä kuvissa on niitä ilmeitä kans, mitä
normaalisti on, kun puhuu ja olee.’
’Minua on kuvattu kaksi kertaa aiemmin. Minusta otetut kuvat ovat
olleet onnistuneita ja kaikki erilaisia. Olin tyytyväinen kuviini.
Pidin sellaisista kuvista, joissa oli kaunis tausta/maisema ja tietty
ilme (hymy, vakavuus jne.) En tiedä mikä omissa kuvissa on
kiinnostavinta. Kun katsoi itseään, huomasi uusia
ilmeitä. Joissakin kuvissa olin oma itseni, mutta joissakin ihan
vieras.’
’Paljon löytyi kuvia, joissa pidin itsestäni. Joissakin
näytin juuri sellaiselta, kuin olen ja toisissa näytin niin
oudolta, että pisti miettimään olenko se tosiaan
minä. On tosi jännää katsella itseään
niin monelta taholta.’
’Olen saanut paljon hyvää palautetta kuvista ja se on
tuntunut tosi hyvältä, kun en itse uskonut onnistuvani
kuvissa. Mun mielestä rehellinen palaute on tärkeintä.
Mulla on ollut kuvia, mistä en ole pitänyt, mut joku muu on
pitänyt niistä ja joskus olen itse alkanut katsoa niitä
kuvia erilailla.’
’Ainoastaan olen ajatellut, etten olekaan niin pahannäköinen
kun olen joskus luullut. Ja miten erilaisia ja ’söpöjä’
ilmeitä minullakin voi olla.’
’Musta on ollut alun alkaen kivaa ottaa kuvia sun kanssa, koska ei ole
tarvinnut paljon miettiä, miten ”tälläytyä” joka
kuvaan. Ja kuvia on otettu niin paljon, että jonkun on pakko
onnistua. On kiva huomata, että on onnistunut joissain kuvissa.’
’Mulla on ainakin silleen, mis kuvis mä oon kaunis, ni mä
tykkään. Tai jotain sellasta.’
’Mun mielestä etenkin niiden kuvien ottamisessa on paljonkin oman
minän tutkimista ja roolileikkiä. Ne ovat tosi
tärkeitä nuorille oman minän löytämisen
kannalta.’
’Sitä pelätään itsensä näkemistä ja
katselua, että se olis jotenkin noloo. Yleisesti luullaan,
että on itserakas, jos kattelee omia kuviaan mielellään.
Mä taas uskon, että se on osa itsensä tutkimista.
Toisaalta itsetunto voi vaikuttaa asiaan, ajatellaan, etten ole
tarpeeksi kaunis tai hyvä kuvattavaksi.
’Kokeilua tarvitaan ennen kuin oma minä loytyy. Joko sitten
leikitään vaatteilla tai asenteilla. Meidän kuvissa oli
ehkä sitä samaa kokeilua, miltäköhän mä
näyttäisin tossa?’
’Kyllä tällanen kaikille antais jotain. Jokainen
tervejärkinen ihminen etsii jotain itsessään.’
KUVIEN SATUMAISUUDESTA
Maailman ihanin tyttö –valokuvissa on ollut mukana
satumainen vire. Jossain vaiheessa kuvien valmistelusta tuli
spontaanimpaa, eikä asujen ja kuvauspaikan valintaan
enää nähty aivan niin paljon vaivaa. Näistä
kuvista ei kuitenkaan tullut yhtä rakkaita. Myös
kuvaustilanteessa jännitys vaivasi enemmän. Jouduimme siis
palaamaan takaisin rakennetumpaan kuvaan. Osoittautui, että juuri
valmisteleminen ja arjessa näkymättömän
näkyväksi tekeminen, teki kuvaamisesta poikkeuksellista.
Aistittava tarunhohtoisuus kuvaustilanteessa, auttaa kuvan
päähenkilöä kokemaan itsensä erityiseksi ja
arvokkaaksi.
’Satumaisuushan siitä just tekee jotenkin
erikoisen, että ne ei ole vaan niitä dokumenttikuvia. Ettei
tarvii olla aina sellanen, kun on normaalisti.’
’Kuvien tunnelma on satumainen, koska kuvista löytyy rakkautta ja
rauhallisuutta, mitä tosi elämässä saa
etsimällä etsiä. Niissä on ollut onnellisuuden
tunne mukana.’
’No en tiedä, onko se satumaisuus mikään tarve, mutta
ehkä se just kuvaamisessa onkin ollut kivaa. Ei mulla
näissä arkisemmissa kuvissa oikeestaan semmosta tunnetta ole
ollut. Vaikkei nyt välttämättä halua pakoilla
itseään, tai mitään, mutta kyllä noissa oli
kivaa, ettei tarvinnut olla ihan oma itsensä. Tai siis ei niin,
ettei TARVII olla oma itsensä, vaan niin, että voi olla
jotain muutakin. Tää on tyhmä esimerkki, mutta vaikka
vappuna on ihan eri fiilis, jos on pukeutunut joksikin, kun että
lähtis tavallisesti juhliin. Vaikka siinä on sama ihminen, on
ihan erilainen tunnelma.’
’Mulle se merkitsi paljon ns. todellisuudesta irtautumista. Sai
leikkiä satuhahmoa ja rakentaa mielessä tarinaa.’
’Mun mielestä se on ihan uskomaton juttu, et pitää olla
jotenkin viehättävä, ja että vielä on
ihmisiä, jotka oikeesti ajattelee, että sellanen
pitää olla. Kyllähän toi satujuttu meiän
kuvissa on just sellasta, mikä on tytöille sallittua, mutta
siellä on sit myös sellasia kuvia, jotka ei mee siihen
tyttömuottiin. Se on vielä sellasta vanhaa, puhtaampaa, kun
mitä tytöiltä yleensä odotetaan. Mutta ne, jotka on
vaikka kuus vuotta nuorempia kun minä, ei
välttämättä kaipaa enää sellasta.’
’Mielikuvitus on aina hyvä juttu, harmi vaan, monet kadottaa sen
vanhetessaan. Mielikuvitus piristää arkea ja tuo siihen uutta
ulottuvuutta.’
’En mä tiiä, tai siis mä tykkään kaikista
keijujutuista ja enkelijutuista. Musta se on vaan kivaa, sellasta.’
’Luonto on jo itsessään kaunis. Ja kun siihen
lisätään vielä kaunis tytto, voiko kuvat
enää epäonnistua... Toisaalta eivätkö ihmiset
lähde luonnon helmaan esim. mökille rentoutumaan ja olemaan
oma itsensa? Luonnossa on oma taikansa ja maailmansa.’
’Itse rakastan luontoa ja se on tärkeä osa jokaisen ihmisen
elämää, joten sen näkyminen kuvissa on minulle
tärkeää ja se on kaunista.’
’Luonto on paljon kauniimpaa, kun jotku betonihärvelit ja autot ja
tällaset. Ja luonnollista.’
’Varsinkin lumimaisema on kaunis. Vaikka siel on tosi kylmää,
tulee sillee hyvii kuvii. Emmä kesämaisemasta kauheesti
välitä, mut lumimaisema on kivempi, mun mielestä.’
VALOKUVAN VOIMASTA
Mikä sitten on koko projektissa ollut tärkeintä
maailman ihanimmille tytöille? Itsestä saadut, ihanat kuvat,
kuvaustilanteen erityinen lumo, yhdessä koetut retket, vai se,
että olemme keksineet jotain sellaista, mistä muillekin voi
olla iloa? Jokaisen tytön kokemus vaihtelee, mutta varmaa on,
että valokuvissa on erityistä voimaa.
’Mä olin otettu, kun aluksi kysyit kuvaamisesta,
vaikka hetki menikin tajuta, että just minä. Muistan sen,
että oli vaikeeta kertoa ja löytää mitä halusi
kuvilta.’
’Kuvien otto on ihan mukavaa puuhaa. Arjessa ajattelee asioita
jatkuvasti. Kuvattavana kun on, niin voi unohtaa muun maailman ja
keskittyä vain siihen kuvaukseen. En ajattele murheita, enkä
muita askarruttavia asioita. Kivaa on katsella myöhemmin kuvia,
jotka on otettu eri aikoihin ja niistä huomaa, miten paljon on
muuttunut ulkoisesti. Sisältö ihmisestä tuskin muuttuu
koskaan?’
’Meidän kuvien ottaminen on ainakin mulle tuonut tietynlaista
itsevarmuutta. Ennen juoksin karkuun aina, kun kamera tuli
näkyviin. Varsinkin koulukuvista huomaa kuinka inhosin kuvausta.
Jotenkin niissä joutui aina olemaan sellainen kuin kuvaaja halusi:
istua tietyssä kulmassa, tietty hymy kasvoilla. Nykyään
en juokse kameraa karkuun, vaan se tuntuu hyvälta. Meille onkin
heilan kanssa tullut tapa kantaa kameraa mukana ja ottaa kuvia
toisistamme. Se on hauskaa ja yhdistävää.’
’Mun mielestä tärkeintä on ollut se, että jokainen
on saanut tuntea itsensä tärkeäksi. Ja vielä se,
että tämä on onnistunut ja ollut kaikinpuolin kivaa.’
’Musta oli kivaa, että kiva ihminen keskittyi vain muhun. Kuunteli
mielipiteitä ja ehdotuksia kuvista. Ja sun kanssa pystyy puhumaan
paljon muistakin asioista kuin niistä, jotka liittyvät
kuvaukseen.’
’Aika hassulta tuntui olla keskipisteenä, aika oudolta. On ehtinyt
tottua siihen, että ei ole ketään muuta, et on ihan
yksin ylipäätään. Tai mä en odotakaan et olis
ketään muuta. Kaikki ei ole tottunu siihen
minä-olemiseen, on aina turvautunu johonkin muuhun.’
’Ensimmäisiin kuviin en paneutunut ollenkaan niin vaatetukseen ja
ulkonäköön. Se oli sellaista harjoittelua vasta, mutta
nekin oli onnistuneita silti. Olen luonteeltani kuitenkin sellainen, et
jos luotan ihmiseen, niin uskallan olla oma itseni, ja suhun mä
luotan ja uskalsin olla kuvissa ajattelematta, miltä minä
näytän. Myönnän silti, että vähän
jännitti, kun kuvaus ja keskipisteenä oleminen oli uutta.’
’Tärkeintä on ollut se, että on saanut nähdä,
että onnistuu kuvissa ja se on tuntunut tosi mukavalta.’
’Jos molemmilta osapuolilta loytyy aito kiinnostus ja halu tutustua
toisiinsa, tämä valokuvamenetelma toimii varmasti.
Omahoitajan kanssa se olisi ihanteellista, mieti nyt miten se muuttais
sitä tunnetta, että toi on vaan töissä
täällä! Mutta harvassa paikassa vain on resursseja
tällaiseen.’
’Kaikki on mulle tärkeintä, noi valokuvat ja yhdessäolo
ja kaikki mitä me tehään siellä.’
’Siihenhän liittyy se retkikin. Kyllä nyt noikin kuvat,
niistä tulee niin paljon mieleen kaikkea. Muistan ainakin kun me
oltiin uimassa ja saunassa ja syötiin hyvää ruokaa,
niin, ei nyt mitään kummallista.’
’Musta on ihanaa saada kaikkien tyttöjen kuvat näytille,
että kaikki tietävät, että olemme maailman
ihanimpia tyttöjä!!!’
’Tärkeintä on, et me näytetään joku toinen
kanta siihen, mitä suurin osa, jotku massaihmiset ajattelee.
Kylhän mulle on ollu tärkeetä, et ollaan kuvattu, mut
näyttelyssä mulle on tärkeetä, että ihmiset
voi nähdä jotain muutakin.
’Onhan tärkeää, että ulkopuoliset saavat
tietää mitä tämä kaikki sitten on, ei vaan
pelkkiä kuvia.’
|
|
|
